Nämä muistan:
audikorot, audimies, adjuvantti, Arctic Sea
Barona, balloon boy, bb-seksi
Copenhagen
Dubai
energiansäästölamput, Euroopan presidentti
finanssikriisi
golftähden kaksoiselämä, Google Summaan
H1N1, Halla-aho
inauguration, Islanti
JSN
kannustuskyltit
lautakasa, lautaset, lama, lahtauslista
Madoff, Madonna, mediamaksu, Michael Jackson
Nord Stream, Niilin hanhet
Obama
piikkimatto, pesukoneet, pyramidihuijaus
q-ykkönen, q-kakkonen, q-kolmonen, q-nelonen
rakkausvideo, rokotusjärjestys
sieppausdraama, sarastusvalo, sikainfluenssa, sisunautti, Saab
tuppeensahattu, TraFi, taantuma, taantuma, taantuma, taantuma, taantuma, Talvisota
urpilaiset (=verkkosukat), Usain Bolt
verkostomarkkinointi
Wall-e
X-factor
YT-neuvottelut
Zlatan
Åke Blomqvist
Äänestys (uusinta-)
Österberg Kalmari
Olen audimiehen nainen
silitän ja paijaan
En valita vaan vaalin
sainhan mielettömän saaliin
Olen audimiehen nainen
mua kutsuu kohta tuo kaiser
uudet kengät hältä sain, en
vastusta... unohtuu Baijer!
Olen audimiehen nainen
Renkaat laskin, pääsin neljään
ja heti kun mä laihdun
saan kaksi niistä sormeen
- B.Sharp, 2.9.2009
Taustainfoa runon tulkintaan.
Totuus Audin logosta.
Joskus olen pohtinut, mikä on elämän tarkoitus - enää siihen ei ole tarvetta, sillä kiitos Audin myyntijohtajan kohuhaastattelun tiedän nyt, mihin minut on tarkoitettu.
Olen nainen, joten minut on tarkoitettu "pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava". No mikäs siinä, kyllä se onnistuu mainiosti. Mies sitten varmaan huolehtii muun muassa lapsista, toimeentulostani, joulukorteista, vanhempainilloista ja, ja, ja... ööh...ajattelemisesta (?) puolestani. Saanhan sillä välin toteuttaa itseäni seitsemän sentin koroissa, miehen paitoja silittäen. Haluttavana oleminen Manolo Blahnikeissa on, myönnetään: ihanaa!
Anna-lehden erikoisnumeron tekijät varmaan hyrisevät tyytyväisyydestä. Herkullinen juttu oli ainakin nettikeskusteluissa päivän ykköspuheenaihe, vaikkakin kuulemma lehden tilauksen peruutuksia oli tullut. Audin myyntijohtaja tuskin arvasi, minkälaisen nettimyrskyn ajatuksillaan naisista hän saa aikaan. Ehkä koko juttu oli tehty huumorilla - kuvaavaa, että tuon sortin huumori ei vain toimi, aihe on arka ja marginaalissa eläminen tuttua liian monille naisille.
Kun hurjat yleistykset ja avoin asenteellisuus kohtaavat tosikkomaisuuden, saadaan aikaan mediakohu, joka pian alkaa elää omaa elämäänsä. Ylilyöntejä sattuu, esimerkiksi "Erottakaa Esko Kiesi" -adressissa on jo satoja nimiä. Toisaalta bloggaajille aihe on ollut taivaan lahja, se on inspiroinut monia: hauskimpana huseeraa jälleen Mama.
Pisteet Kiesille kuitenkin avoimin kortein pelaamisesta ja rohkeasta mielipiteiden ilmaisusta. Tällainen pintapuolinenkin keskustelu naisen roolista yhteiskunnassamme - ilmeisesti varsinkin autoliikkeessä - on kaikesta huolimatta tervetulleempaa kuin piiloon jäävä sukupuoleen kohdistuva syrjintä. Siis se sellainen, minkä vuoksi nainen ei voi palkallaan ostaa ihan yhtä kallista Audia kuin mies.
Kävin äsken Kalastajatorpan tenniskentillä tervehtimässä Maailman lääkäreiden tenniskisoihin osallistuvia ystäviäni (kyllä, sellaisiakin skaboja järjestetään!). Koko viikon kestävissä kisoissa pyörii osallistujia ja heidän seuralaisiaan sekä muuta yleisöä yli kahdestakymmenestä maasta. Tunnelma on leppoisa; tutut tapaavat toisiaan, ihaillaan hienoja lyöntejä, kommentoidaan tiukkoja matseja.
Pelatessa tulee nälkä. Pelkästään pelejä seuratessakin tulee nälkä! Jo toisena kisapäivänä muualta tulleet kyselivätkin meiltä paikallisilta erilaisia lähiseudun ruokailumahdollisuuksia. Kerroin heille seudun pikku ravintoloista - muun muassa lähistön pizzeriasta, sellaisesta yhden miehen yrityksestä, joka on avoinna myös iltaisin ja josta saa ihan kelvollisia pizzoja.
Kotimatkalla poikkesin itsekin kyseiseen pizzeriaan. Mainitsin yrittäjälle, että lähistöllä on melko isot tenniskisat koko viikon, ja siis paljon mahdollisia asiakkaita: Eikö kannattaisi viedä pizzalistoja ja paikan puhelinnumeroa paikan päälle? Käteni hamusivat jo kohti listoja, innokkaina auttamaan niin paikallista yrittäjyyttä kuin tennisjengiäkin.
- No ei meillä ole kuljetuspalvelua, vastasi yrittäjä yrmeästi.
- Niin joo, mutta sieltä olisikin ihmisiä tulossa mielellään tänne välillä syömään.
- Kuinka monta? Viisi vai viisikymmentä? Meidän pitää tietää. Ei siitä tule mitään, että tänne pelmahtaa yhtäkkiä iso joukko asiakkaita, ei meillä ole tarpeeksi taikinaa sulatettuna.
- No en minä tiedä kuinka monta, voi olla että tulee monta tai voi olla että ei tule yhtään. Kannattaisi varmaan vain viedä sinne infoa, että tässä ylipäätään on tällainenkin vaihtoehto ruokailulle. Pelaajat ja heidän seuralaiset kyselivät, missä kaikkialla täällä voi syödä, koska ihan joka päivä ei tee mieli syödä hotellilla tai klubilla. Pelit voivat jatkua myöhäänkin, joten heitä kiinnostaa mistä saa vielä syötävää esimerkiksi illalla.
- Voitko soittaa sitten kun tiedät kuinka monta on tulossa?
- En tiedä kuinka monta. En ole välttämättä menossa enää sinne vähään aikaan, ajattelin vain, että sinne kannattaisi toimittaa näitä teidän esitteitä.
- Emme me voi yhtäkkiä tehdä kymmeniä pizzoja. Kuinka iso juttu se on? Kuinka paljon siellä on ihmisiä? Voitko soittaa kun tiedät kuinka monta on tulossa?
- Niin, en tosiaankaan tiedä, ajattelin vain, että sinne kannattaisi viedä infoa tästä pizzeriasta. Että sinun kannattaisi tehdä se.
Laitoin pizzalistat takaisin telineeseen. Yrittäjä oli edelleen tuohtunut ja painotti vielä:
- Ei tänne voi yhtäkkiä vaikkapa vähän vaille kymmenen illalla tulla asiakkaita. Puoli kymmeneen asti jos tulee ja tekee tilauksen, niin voidaan vielä tehdä pizzoja.
- Niin. Kiitos. Moido.
Palaan siihen yhä uudestaan. Joskus taukoa on puolikin vuotta, ja niin pitääkin olla. On musiikkia, jota ei voi kuunnella jatkuvalla syötöllä - ihmisen on parempi elää kepeästi ja huolettomasti ja ajatella syntyjä syviä vain ajoittain.
Brahms sai alle kolmekymppisenä säveltämäänsä ensimmäiseen pianokonserttoonsa mahtumaan kaiken, koko elämän. Muistaakseni hän ajatteli tämän konserton alun perin sinfoniaksi, mistä soolo-osuuksien sinfoninen ja välillä taka-alallekin jäävä sointi.
Itselläni on levytys, jossa pianistina on Arthur Rubinstein. Levynkannen mukaan Johannes Brahms oli Rubinsteinille peräti pakkomielle. Pianistiystäväni sanoi kerran viisaasti, että tätä konserttoa ei voikaan kukaan diiva soittaa. Hän ehkä tarkoitti, että romanttis-mahtipontiset sävelkulut musertuisivat diivailijan käsittelyssä korneiksi huutomerkeiksi. Tässä pianokonsertossa orkesteri on vähintäänkin yhtä tärkeässä roolissa kuin solisti - usein minusta tuntuu että siinä kaikkein tärkeimmässä roolissa. Juuri siksikin tämä konsertto on niin erityinen ja vaikuttava. Esimerkiksi alussa orkesteri pääsee loistamaan minuuttikaupalla ennen kuin piano edes tuodaan mukaan.
Brahms käyttää monissa sävellyksissään patarumpuja, kuunnelkaapa vaikkapa ensimmäisen osan lopetusta. Olen kuullut tämän myös livenä, ja se hiljaisuus, joka mahtui noiden patarumpujen iskujen väleihin konserttisalissa, oli kuin paksu peite olisi laskeutunut saliin tukahduttaen pienimmänkin silkasta ihastuksesta esiin pyrkivän huokauksen. Sellainen iso soitin, kumea soundi, ja sen tavaton herkkyys, muutama jämäkänhellä kosketus rumpuun. Siinä on jotain aidosti miehekästä, turvallista ja yksinkertaisuudessaan vastaansanomatonta.
Meille romantikoille ja herkkiksille Brahmsin pianokonsertto nro 1 d-molli on hengen ja sielun välttämätöntä ruokaa: se yhdistää tavoiteltavan kepeyden vakaviin kysymyksiin ja tunnetiloihin, jotka jokainen meistä tunnistaa, vaikka ei ehkä osaisi nimetä niitä. Jopa toisen osan (Adagio) ajoittainen tylsyyskin on perusteltua: elämää. Kun siitä on selvitty, energia purkautuu lopun iloiseen Rondoon, kaikki on taas hyvin, kaikki järjestyy. Ilon kautta, eteen päin vieden.
Johannes Brahmsin Pianokonsertto nro 1 d-molli, op. 15 kantaesitettiin Hampurissa lähes tasan 150 vuotta sitten, 22. tammikuuta.
Moni meistä, ainakin minä, on uudessa duunissa aloittaessaan tuntenut innostusta ja hieman jännitystäkin. Sitten on ruvettu paiskimaan töitä. Olen tehnyt parhaani, joskus ylittänyt itseni ja kaikki odotukset, välillä vain painanut rutiinilla menemään.
Aamulla tai aamupäivällä töihin, ahkerointia ja välillä satunnaista luovaa lusmuilua, iltapäivällä tai illalla kotiin ja siinä se, poislukien kaudet jolloin työasioiden takia on mennyt yöunet. Pääosin kivaa ja tuloksellista on ollut, tosin ei aina, mutta kuitenkin.
Nimitysuutinenkin on tekemisistäni silloin tällöin sorvattu; sejase on nimitetty sinnejasinne ja hän vastaa siitäjatästä. Kun olin aloitteleva työelämässä, vanhemmat tykkäsivät noita parin rivin ilmoituksia joskus leikellä talteenkin. Meidän maisterisnainen maailmalla.
Miten mielikuvituksetonta tämä kaikki on ollutkaan! Miten olen voinut kuvitella, että töihin meneminen ja sata lasissa painaminen voisi ikinä riittää!
Näinkin sen voisi tehdä:
Työpöydälleni tupsahti eräästä mainostoimistosta henkilökohtaisesti minulle osoitettu kirje (en tiedä miksi, en muista koskaan tehneeni yhteistyötä ko. firman kanssa enkä käyneeni edes heidän pippaloissaan). On vaihdettu toimitusjohtajaa. Tiedottamistyylistä päätellen asiaa pitäisi juhlistaa suunnilleen kansallisella vapaapäivällä.
Tässä otteita tiedotteesta, lyhenneltynä:
"J:n nimittäminen oli luonteva valinta. Päätökseemme vaikuttivat J:n reipas, energinen ja tinkimätön tyyli hoitaa asiat heti eikä huomenna. Hän inspiroi joukkojaan."
Uusi tj panee vielä paremmaksi: "Otan haasteen vastaan riemuiten. Tulen johtamaan tinkimättömästi tunteella. Rakkauteni myyntityöhön tulee antamaan asiakkaillemme lisäarvoa kohti yhteistä spektaakkelia."
Ensi maanantaina minäkin lupaan lähteä töihin riemuiten. Tulen tekemään töitä tinkimättömästi tunteella. Rakkauteni työhöni tulee antamaan työnantajalleni lisäarvoa kohti yhteistä spektaakkelia. Jännä nähdä mikä se spektaakkeli tulee olemaan. Palkkapäivä? Yt-neuvottelu?
Tuli hieman jännitystä elämään, kun tänään pankissa asioidessa minun piti pystyä todistamaan, että omat lapseni ovat todellakin omiani.
Hoitelin lasteni raha-asioita; aivan pikkusummiin liittyviä, mutta toki pankin kannalta tarkkuuden periaate on periaate oli summa mikä tahansa. Koska asiapaperit oli osoitettu vain lapsilleni eikä niissä ollut huomautusta, että huoltaja hoitaa näiden alaikäisten raha-asioita, toimihenkilön piti saada varmuus siitä, että todellakin olen omien lasteni asioilla, enkä esimerkiksi ole perheenäidin valepuvussa kulkeva huijari.
Ensimmäiseksi vetäisin lasten KELA-kortit esiin - ladeltuani sitä ennen ulkomuistista lasten henkilötunnukset. Mutta korteissa ei ole kuvia, joten epäilyksen pilvi jäi roikkumaan tiskin ylle.
Toimihenkilö kävi kysymässä neuvoa pääkassalta; pitäisikö asiakas lähettää kenties maistraattiin hakemaan todistus äitiyssuhteestaan näihin alaikäisiin?
Ennen komentoa hakemaan lisää papereita hän kuitenkin tsekkasi, ovatko lasten tiedot minun tietojeni yhteydessä pankin tietokannassa. No löytyihän sieltä toisen nimi, koska hänellä on jo oma tili. Kuopuksella ei sen sijaan omaa tiliä kyseisessä pankissa ole. Seurasi klassikkorepliikki:
- Niin, tämä toinen lapsi kyllä on täällä ja siis varmastikin Teidän, mutta tämä toinen lapsi on kyllä epäselvä tapaus.
Tässä vaiheessa minun piti tehdä itseni kanssa linjanveto: ottaako tilanne huumorilla ja kiitollisena siitä, että sain herkullisen aiheen blogiini vai ärtyäkö. Toimihenkilö-parka halusi tietysti toimia sääntöjen mukaan, mikä minunkin mielestäni on pankissa se ainoa oikea tapa, joten mitäs sitä tällaisesta ärtymään.
Niin tai näin, koko tilanne oli näin äidin näkökulmasta hieman absurdi, varsinkin kun enää en edes ole kovin blondi (linkin takaa nro 26). Tuli mieleeni kyllä miten itse syntymän hetkellä olin molemmissa tapauksissa melkoisissa ulkoavaruudellisissa sfääreissä, sekin vielä...
Seuraavaksi tiskin takaa ehdotettiin, että järjestäisin lasten isän paikalle sanomaan, että lapsemme ovat myös äitinsä lapsia. Epäröin ajatuksen mielekkyyttä ja kyseenalaistin myös sen loogisuuden. Ehdotin sen sijaan hakevani passini kotoa. Passissahan on merkintä lapsukaisista. Näin sovittiinkin.
Mutta, mutta... Passissakaan ei ole lasten kuvia (ja jos olisikin, ne olisivat vauvakuvia, sillä passi on haettu vuosia sitten.) Pohdimme myös lasten tuomista pankkiin sanomaan, että he ovat minun lapsiani, mutta toimihenkilöstä tämäkään ei ollut välttämättä satavarma keino vakuuttua asiasta.
Toimihenkilö soitteli pari puhelua - yksi taisi mennä siihen pankkiin, josta alkuperäiset asiakirjat oli lähetetty, ja loppujen lopuksi juttu päättyi siten, että toinenkin lapsi merkittiin pankin dataan lapsekseni - jolloin, simsalabim! vanhemmuuteni häntä kohtaa ei olekaan enää "epäselvää".
Niinpä sain asian hoidettua. Palvelu pankissa oli koko ajan huippuystävällistä, ja kyllä meitä molempia taisi hieman hymyilyttääkin prosessin eri vaiheet.
Silti mieleen jäi vielä kysymys, että mikähän lienee sitten se paras ja virallisin tapa todistaa, että omat lapset ovat todellakin omia. Tismalleen samanlaiset kädet ja sormet, ryhti, hymykuopan sijainti saati tapa mutristaa suuta tai nauraa samoille asioille eivät todellakaan todisteiksi riitä.
Luulin aina, etten ole ns. käsityöihminen, minkälainen se sellainen ikinä onkin. Niin sitä löytää yllättäviä piirteitä itsestään, kun toimeen tarttuu.
Pyhinä oli mukavasti aikaa, äitini kävi kylässä ja jotenkin siinä kävi niin, että hän opasti minut (uudestaan) virkkaamisen saloihin. Olinkin jo joitakin viikkoja ihaillut vierestä, miten oma ala-astelainen tyttäreni neuloo taitavasti huivin toisensa jälkeen. Hänkin vihjaisi, että sinäkin voisit äiti rohkeasti kokeilla jotain käsityön tekemistä... Vältellen mumisin, että en ole käsityöihmisiä.
Mutta siitä se sitten lähti. Olin jopa unohtanut miten pylväs tehdään, enhän ollut tarttunut virkkuukoukkuun noin 30 vuoteen. Nopeasti se kuitenkin muistui mieleen.
Noita lappusia kun virkkaan vielä muutaman tusinan, niin siinäpä on mukava ja taatusti uniikki torkkupeitto valmiina!
Veikkaan, että tästä isoäidin neliö -teemasta tulee vielä lähiaikoina trendikäs juttu, sen verran olen hiljaisia signaaleja havainnut. Joku muukin on innostunut. Ainakin parissa ulkomaisessa sisustuslehdessä tuota teemaa jo vähän näkyy, ja tietysti Emmerdale-televisiosarjassa (jota tosin en ikinä katso).
Ideahan on, että tuollaisia lappusia virkataan jämälangoista, mikä sekin sopii aikaamme. Muutenkin juuri käsillä tekeminen, kotonaolo ja suloiseen "pieneen elämään" liittyvät asiat korostuvat aina taantumassa, olipa yksittäisellä ihmisellä aihetta huoleen tai ei. Vetäydytään kuin yhteisestä sopimuksesta kodin rauhaan ja lämpöön. Turvaan odottelemaan aikoja parempia.
Itse asiassa äitini nappasi idean ensin pipoihin, ja nyt jokaisella lapsenlapsella on persoonallinen mummon tekemä pipo. Ja onhan tätä kuviota virkattu toki jo iät ajat, siitä on tehty sitten ainakin 1960-luvulla ponchoja ja vuosien varrella koulujen käsityötunneilla patalappuja, vain joitakin esimerkkejä mainitakseni.
Tarkkailkaapa siis sisustus- ja muotilehtiänne - mahdanko olla oikeassa? Tuleeko tästä teemasta muotia?
Tuli tai ei, oma motivaationi noiden lappujen väsäämiseen ei tule trendsetterinä olemisesta (sehän on toinen nimeni...), vaan siitä, että on vain aika nastaa tehdä omin käsin juttuja - saada jotain konkreettisesti valmiiksi asti myös, omalla aikataululla ja omilla ehdoilla. Ja on aika mahtavaa huomata, että arki-iltani ovat nykyään niin helppoja lastenhoidon suhteen, että minulla ylipäätään on mahdollisuus tehdä jotain noin aikaavievää ja paneutumista vaativaa.
Se vasta trendikästä onkin: hidasta tahtia elämässäsi; slow down, varva ner.
Vastustan hankkeilla olevaa vesigolfradan sijoittamista suunnitellulle alueelle.
Asun perheineni (2 lasta) kaavaillun vesigolfradan lähistöllä. Alue on meille ja monille muille rakasta ulkoiluseutua. Meillä ei ole autoa, joten olen aina ollut iloinen, että olemme saaneet kokemuksen merestä ja sen vapaista rannoista kävelymatkan päässä kodistamme. Kiitos siitä - tähän asti - viisaita päätöksiä tehneille tahoille.
Helsinkiläisenä arvostan aitoa kaupunkilaisuutta: sitä, että kaupungissa on vaihtelevasti sekä rauhoittumiseen että vilkkaaseen kanssakäymiseen sopivia alueita. Tarvon ja Lankiniemen alue ovat loistavia alueita rauhoittumiseen.
Työssäni mm. tarkkailen ja tunnistan tulevia megatrendejä ja ilmassa olevia asioita sekä kehityssuuntia. Golf on ehkä takavuosina kokenut buumin, mutta se ei ole sellainen nykyistä ekologisuutta (oletteko koskaan nähneet kävellen tai joukkoliikennevälineellä kohti golfkenttää kulkevan ihmisen?) ja kestävää kehitystä tukeva elämänalue, jota varten kannattaisi uhrata ainutlaatuinen kaupunkiluontomaisema toiminnallisuuksineen edes neljäksi vuodeksi.
Minulla on itsellänikin green card, joten lajin vastustamisesta sinänsä ei mielipiteessäni ole kyse. Golf on vaativa, hauska ja moniulotteinen urheilulaji. Kannatan myös vapaata markkinataloutta. En kuitenkaan voi mitenkään hyväksyä yksittäistä liiketoimintahanketta, jonka toteuttaminen johtaisi vain alueen viehätyksen murenemiseen sekä alueen asukkaiden kollektiiviseen kokemukseen kuulematta jäämisestä.
on Kirjoitin kaupunkisuunnitteluvirastolle kirjeen: